Hyvää äitienpäivää kissojen äidit!

Hyvää äitienpäivää kissojen äidit, kuten hullut kissaihmiset sanovat. Eihän ketään kissaa omista, hulluja nuo jotka niin ajattelevat! Kyllä kissan itsenäinen luonne omistaa enemmänkin ihmisen kuin päinvastoin. Näin ollen kissaihmiset ovat varmasti oikeassa kutsuessaan itseään äidiksi, mamiksi, palvelijaksi ja miksi vain haluavat. Minä kutsun Dalille jutellessani itseäni, myönnetään kyllä, mamiksi. Joten hullun kissanaisen leima on taattu. Ja tietenkin, Hyvää äitienpäivää kissojen äidit, mutta myöskin hyvää äitienpäivää ihan viralliset äidit niille ihanille ihmis pienokaisille ja vähän vanhemmillekin. Tämän julkaisun jälkeen lähteekin soitto omalle äidilleni, jota vallitsevan tilanteen takia en voi muuten käydä tapaamassa.

Tänään on hieman kevyempi aihe, kiitos ihanan äitienpäivän ja julistetaan Dalin ja hänen toisen ihmis vanhempansa taivalta. Dali saapui valloittamaan sydämet noin kaksi ja puoli vuotta sitten, arkana ja pelokkaana. Pieni musta kissa maukui kaksi tai kolme yötä sängyn alla, liikkumatta hetkeäkään kun olimme kotona. Tästä syystä vietimme aikaa ulkona, jotta kissa sai tutustua itsekseen asuntoon ja outoihin hajuihin. Alussa tuntui melkein siltä, että pääsen hieman käsiksi äiteihin, joiden vastasyntyneet lapset itkevät yöt ja huoli pienokaisesta on kova. En nimittäin nukkunut hetkeäkään. Pienestä kissasta lähtevä ääni oli monin kertainen ja sen lisäksi stressi siitä, että syökö toinen ja miten se tarpeiden tekeminen. Dali ei suinkaan ollut ensimmäinen kissani elämäni aikana, mutta se oli ensimmäinen arka kissa. Jo muutaman päivän kuluttua hiipi pieni mustapantteri makuuhuoneesta olohuoneen puolelle, varovaisesti tunnustellen että mitään pahaa ei tapahdu, mutta pysyi silti hyvän matkan päässä ihmisistä.

Arasta kissasta kuoriutui seikkailija

Siitä se nopea tutustuminen alkoikin ja parin viikon päästä tultiin jo taukoamatta syliin ja rokotusten jälkeen aloitimme ulkoilun harjoittelemisen. Arka kissa oli kadonnut ja itsenäinen, jääräpäinen, sydämet valloittava rohkea seikkailija oli kuoriutunut esiin. Tosin myös se ihana sylikissa kuoriutui samalla pikkuhiljaa pois teini-iän myötä, mutta on taas varovaisesti tulossa takaisin. Pikku hiljaa hiipien ja hivuttautuen syliin, ihan vain vaivihkaan, että eihän tehdä tästä mitään numeroa. Joten taas tätä kirjoittaessani ymmärrän meitä kissaihmisiä aavistuksen verran enemmän. Kyllähän tuon karva lapsen elämässä näkee monta kasvukautta, paljon asioiden oppimista läpi iän, paljon huolenaiheita, surua, naurua, suuttumusta ja rakkautta. Kuulostaako tutulta? Olkaamme ylpeitä kaikista kasvattamistamme asioista. Oli se sitten lapsi, kissa tai vaikkapa koira. Eikö äidin tehtävä ole kasvattaa ja rakastaa, ehkä siksi ymmärrän miksi me hullut kissanaiset saatamme kutsua itseämme äideiksi tai mameiksi, mutta todennäköisesti hiljaa, vain sen karvaisen lapsen kuullen.